Kirkolliskokous on tänään taas alkamassa. Seurakuntavaalit ovat menossa. Syksyn kuuma keskustelu samaa sukupuolta olevien parien mahdollisuudesta saada oma rukoushetkensä kirkossa jatkuu.
Johonkin tässä kirkossa on osattu varautua. Ensimmäinen kirkon tulevaisuusselonteko on valmistunut juuri tämän kirkolliskokouksen puitavaksi. Työ on tehty ennen homokeskustelupaineen purkautumista. Silti selonteon arviot tuntuvat aikamoisessa varovaisuudessaankin osuvan aikaan ja paikkaan. Suomalaisten arvot ja uskonnollisuus muuttavat muotoaan, mutta eivät häviä. Muuttoliike liikuttaa ihmisiä paikasta toiseen, tietoverkoissa oleillaan, ikäihmisiä on pian joka paikassa paljon. Näin kai on. Herätysliikkeissä tapahtuu uutta roolittumista. Kaiken tämän keskellä kirkkona olemisen malli on kehittymässä johonkin suuntaan.
Tämän hetkisen avoimen keskustelutilanteen jotkut näkevät kirkon lopun alkuna, mutta sama tilanne voi olla myös yhden teologisesti kuivan kauden loppu. Ehkä nyt on papinkin mahdollisuus tulla tavallisen luterilaisen teologiansa kanssa kuulluksi.
On vuosien saatossa ollutkin mielenkiintoista seurata, mitä kaikkea luterilaisuuden piikkiin on kirkon sisällä saanut kenenkään kummoisemmin vastaan panematta panna. Nyt sitten käydään vähintään henkistä taistelua siitä, mitä on tulevaisuudessa Suomen luterilaisen kirkon teologia, juuri nyt kun kerrankin mitään tekemättömyys tai harmistuneena sisäänpäin kääntyminen kuulostaisivat kirkolle kohtalonomaisilta valinnoilta.
Muuttuuko kirkkomme teologia katolistyyppiseksi dogmiteologiaksi, niin kuin agressiivisessa avioliittokeksustelussa näyttää olevan vaarana? Hajautuuko kirkkomme osin villien saarnamiesten vetämissä paikallisissa missioprojekteissa toinen toisensa löytäviin tosiuskovaisten täsmäseurakuntiin (vertaa meneillään oleva lähetysjärjestöjen kansainvälinen ryhmittyminen), jotka ovat tähän asti saaneet opetukseensa pontta kirkkokritiikistä? Niissä kekkereissä kansan vaatimaton perusluterilaisuus on ollut aika halpaa.
Vai valikoituvatko luterilaisen kirkon teologian ja käytännön ytimeen ehkä perinteisen kuuman ja ankaran Kristus-puheen sijaan Luomisen ja spiritualiteetin teologia, ihmisoikeudet ja diakoninen vastuu? Tuleeko Kristus maan päälle ihmiskasvoisena, vai pakeneeko uskovaisten raamattu-taivaisiin? Jännitysnäytelmä elää parhaillaan kanssamme ja päissämme kirkolliskokouksen käytävillä, kaduilla ja toreilla.
sunnuntai 7. marraskuuta 2010
tiistai 4. toukokuuta 2010
LIIALLISEN DEMOKRATIAN VAARA KIRKON PÄÄTÖKSENTEOSSA?
Kirkolliskokouksen käytävillä kuulee usein sanottavan, että kirkkoa hallitsee määrävähemmistö. Tällainen lopputuloksen määräävä vähemmistö voi joka äänestyksessä koostua eri ihmisistä, mutta riittävä perusvastustamisen määrä on löydettävissä melkein asiaa kuin asiaa vastaan.
Kirkolliskokouksessa esiteltiin aloite, jossa pyydetään selvityksen tekemistä kaikista kirkkolakia ja kirkkojärjestystä koskevista määräenemmistösäännöksistä. Aloitteessa toivottiin selvityksen jälkeen kirkkohallituksen ryhtymistä toimiin, joitten avullla päästäisiin lopulta kirkossakin tehokkaampaan ja joustavampaan päätöksentekoon.
Aloitetta esitelleet pitivät muutosta tarpeellisena mm. seuraavista syistä:
-on syytä löytää ne kirkon "perustuslakityyppiset" asiat, joista on ehkä hyvä säätää tiukalla määräenemmistöllä. Tällaisia voisivat olla esim. suoraan kirkon oppiin ja tunnustukseen liittyvät peruslinjausasiat. Muut asiat voisi säätää ilman määräenemmistösäädöksiä. (Huomautus: Totta: opin perusasiat pysyvät periaatetasolla todennäköisesti samanlaisina.)
- on väärin, jos kirkon päätöksenteko lamaantuu tai kohtuuttomasti hidastuu pienen vähemmistön määrätessä sen, ettei uudistuksia voida tehdä, vaan aina vanha, usein jo vanhemtumaan päässyt laki (myös selkeästi yleisen lainsäädännön vastainen)jää voimaan. (Huomautus: Esimerkiksi kirkon yhteisten palvelujen kehittäminen käy mahdottomaksi, jos yhteistä linjaa ei löydy. Tämä on kirkon, sen seurakuntien ja jäsenten kannalta loose-loose -tilanne.)
- tästä seuraa kirkollisessa päätöksenteossa kumuloituva demokratiavaje. (Huomautus: Itse en pidä demokratiaa pirun keksintönä - mieluumminkin parhaimmillaan itse kunkin vallanhalupirun sitkeänä hillitsijänä.)
Piispa Repo kertoi vastaavasta määräenemmistöaloitteesta, joka pantiin kirkolliskokouksessa raukeamaan noin 10 vuotta sitten. Vastaperusteluiksi tehokkaammalle päätöksenteolle löytyi mm. seuraavaa:
-kirkon oppi liittyy ja läpisee ikään kuin pitkittäin kaikki kirkkolain ja järjestyksen asiat, sitä ei voi mistään kirkon asioista erottaa (edustaako kirkkolaki jopa jonkinlaista jumalallista erillistodellisuutta?)
-Vuonna 1993 valmistuneessa kirkkolain uudistuksessa vain kirkon vaalijärjestys saatiin ratkasitavaksi yksinkertaisella enemmistöllä. Kirkkolain ja -järjestyksen muuttaminen jäi joka asiassa 3/4 -enemmistöpäätöstä vaativaksi.Sanottiin, että muuten koko kirkkolaki pitäisi kirjoittaa uudestaan.
-painotettiin kirkollisen päätöksenteon erikoislaatua, synodaalisuutta eli yksimielisyyteen pyrkimistä, "samalla tiellä olemista". Tästä syystä joissain kirkoissa käytetään määräenemmistön sijasta pitkitettyä päätöksentekoa ts. kokous ei voi päättää saman istunnon aikana esiin noussutta asiaa. Seurakuntia halutaan kuulla.
Kirkkojen maailmanneuvosto on joutunut muuttamaan omaa päätäntäjärjestelmäänsä, koska kaikki jäsenet eivät ole nopeaa päätöksentekoa hyväksyneet: siksi kokouksessa käytetään kannatuksen ilmaisuksi äänestyksiä eri värisillä lipuilla.
---
Jäin miettimään tätä kirkon rakenteellista ja siis myös ainakin osin hyvin tietoisesti ja tahallaan rakennettua hitautta päätöksenteossaan.
Kun on kysymys asenteitten muuttumisesta ja kirkon opillisten käsitysten kehittymisestä, muutos voi olla hidasta, mutta joskus myös YLLÄTTÄVÄN NOPEAA.
Joskus aika ikään kuin vain kypsyy sille, että orjuus lopetetaan, naiset saavat oikeutensa, historian virheet myönnetään tai että vähemmistöt saavat tasaveroisen tai juridisesti ja toiminnallisesti turvatun aseman kirkossa. Näin on tapahtunut ennen ja näin tapahtuu nytkin. Kirkko voi oikeasti nopeissa muutoskohdissa menettää hetkensä ja äänensä kuuulumisen.
Tiedän, miten tuhannet Suomalaiset unelmoivat ketterästä kirkosta ja uutta reipasta henkeä hehkuvasta seurakunnasta, jotkut ehkä vain jommasta kummasta - ikävän moni kirkon jäsen ei luultavasti ehkä kummastakaan, sen verran vieraalta kirkon ketteryys voi kuulostaa.
Onko demokratiasta lääkkeeksi muutoskohdissa tarvittavaan ketteryyteen?
Voisi kyllä olla. Siksi olen yksi aloitteen allekirjoittajista.
Ja perustelut:
-Demokratia tuottaa keskustelevan prosessin, joka itsessään pakottaa ajattelemaan asiaa ja muodostamaan oikeasti kantoja asioihin. Onhan aina se riski, että asiat tulevat oikeasti päätetyiksi.
-dempokratia tekee valta-asetelmat ja päätöksentekoklikit näkyviksi, jos ja kun niitä on. Näkyvyys ja avoimuus vievät kohti yksilöiden ja koko koneiston itsekriittisyyttä. Avoimelle kritiikille altistuminen tuottaa muunlaista päättämistä helpommin asiaperusteista päätöksentekoa. JOku tunnepohjaisuus päättämiseen kyllä aina jää ja saakin jäädä. Jos hyväveli-peesausta on, sitä ja sen vaikutuksia on mahdollista tavallisen rivipäättäjänkin avoimessa päätöksenteossa arvioida.
Kirkon järjestys on arkinen asia. Se ei kuulu pyhyyden ytimeen.
Kirkon järjestyksen ytimessä (= käytännöllisessä tähtäimessä)sen sijaan tulisi olla Jumalan pyhyyden kokemisen ja sen varaan uskaltamisen mahdollistaminen muuttuvassa ajassa.
Kirkolliskokouksessa esiteltiin aloite, jossa pyydetään selvityksen tekemistä kaikista kirkkolakia ja kirkkojärjestystä koskevista määräenemmistösäännöksistä. Aloitteessa toivottiin selvityksen jälkeen kirkkohallituksen ryhtymistä toimiin, joitten avullla päästäisiin lopulta kirkossakin tehokkaampaan ja joustavampaan päätöksentekoon.
Aloitetta esitelleet pitivät muutosta tarpeellisena mm. seuraavista syistä:
-on syytä löytää ne kirkon "perustuslakityyppiset" asiat, joista on ehkä hyvä säätää tiukalla määräenemmistöllä. Tällaisia voisivat olla esim. suoraan kirkon oppiin ja tunnustukseen liittyvät peruslinjausasiat. Muut asiat voisi säätää ilman määräenemmistösäädöksiä. (Huomautus: Totta: opin perusasiat pysyvät periaatetasolla todennäköisesti samanlaisina.)
- on väärin, jos kirkon päätöksenteko lamaantuu tai kohtuuttomasti hidastuu pienen vähemmistön määrätessä sen, ettei uudistuksia voida tehdä, vaan aina vanha, usein jo vanhemtumaan päässyt laki (myös selkeästi yleisen lainsäädännön vastainen)jää voimaan. (Huomautus: Esimerkiksi kirkon yhteisten palvelujen kehittäminen käy mahdottomaksi, jos yhteistä linjaa ei löydy. Tämä on kirkon, sen seurakuntien ja jäsenten kannalta loose-loose -tilanne.)
- tästä seuraa kirkollisessa päätöksenteossa kumuloituva demokratiavaje. (Huomautus: Itse en pidä demokratiaa pirun keksintönä - mieluumminkin parhaimmillaan itse kunkin vallanhalupirun sitkeänä hillitsijänä.)
Piispa Repo kertoi vastaavasta määräenemmistöaloitteesta, joka pantiin kirkolliskokouksessa raukeamaan noin 10 vuotta sitten. Vastaperusteluiksi tehokkaammalle päätöksenteolle löytyi mm. seuraavaa:
-kirkon oppi liittyy ja läpisee ikään kuin pitkittäin kaikki kirkkolain ja järjestyksen asiat, sitä ei voi mistään kirkon asioista erottaa (edustaako kirkkolaki jopa jonkinlaista jumalallista erillistodellisuutta?)
-Vuonna 1993 valmistuneessa kirkkolain uudistuksessa vain kirkon vaalijärjestys saatiin ratkasitavaksi yksinkertaisella enemmistöllä. Kirkkolain ja -järjestyksen muuttaminen jäi joka asiassa 3/4 -enemmistöpäätöstä vaativaksi.Sanottiin, että muuten koko kirkkolaki pitäisi kirjoittaa uudestaan.
-painotettiin kirkollisen päätöksenteon erikoislaatua, synodaalisuutta eli yksimielisyyteen pyrkimistä, "samalla tiellä olemista". Tästä syystä joissain kirkoissa käytetään määräenemmistön sijasta pitkitettyä päätöksentekoa ts. kokous ei voi päättää saman istunnon aikana esiin noussutta asiaa. Seurakuntia halutaan kuulla.
Kirkkojen maailmanneuvosto on joutunut muuttamaan omaa päätäntäjärjestelmäänsä, koska kaikki jäsenet eivät ole nopeaa päätöksentekoa hyväksyneet: siksi kokouksessa käytetään kannatuksen ilmaisuksi äänestyksiä eri värisillä lipuilla.
---
Jäin miettimään tätä kirkon rakenteellista ja siis myös ainakin osin hyvin tietoisesti ja tahallaan rakennettua hitautta päätöksenteossaan.
Kun on kysymys asenteitten muuttumisesta ja kirkon opillisten käsitysten kehittymisestä, muutos voi olla hidasta, mutta joskus myös YLLÄTTÄVÄN NOPEAA.
Joskus aika ikään kuin vain kypsyy sille, että orjuus lopetetaan, naiset saavat oikeutensa, historian virheet myönnetään tai että vähemmistöt saavat tasaveroisen tai juridisesti ja toiminnallisesti turvatun aseman kirkossa. Näin on tapahtunut ennen ja näin tapahtuu nytkin. Kirkko voi oikeasti nopeissa muutoskohdissa menettää hetkensä ja äänensä kuuulumisen.
Tiedän, miten tuhannet Suomalaiset unelmoivat ketterästä kirkosta ja uutta reipasta henkeä hehkuvasta seurakunnasta, jotkut ehkä vain jommasta kummasta - ikävän moni kirkon jäsen ei luultavasti ehkä kummastakaan, sen verran vieraalta kirkon ketteryys voi kuulostaa.
Onko demokratiasta lääkkeeksi muutoskohdissa tarvittavaan ketteryyteen?
Voisi kyllä olla. Siksi olen yksi aloitteen allekirjoittajista.
Ja perustelut:
-Demokratia tuottaa keskustelevan prosessin, joka itsessään pakottaa ajattelemaan asiaa ja muodostamaan oikeasti kantoja asioihin. Onhan aina se riski, että asiat tulevat oikeasti päätetyiksi.
-dempokratia tekee valta-asetelmat ja päätöksentekoklikit näkyviksi, jos ja kun niitä on. Näkyvyys ja avoimuus vievät kohti yksilöiden ja koko koneiston itsekriittisyyttä. Avoimelle kritiikille altistuminen tuottaa muunlaista päättämistä helpommin asiaperusteista päätöksentekoa. JOku tunnepohjaisuus päättämiseen kyllä aina jää ja saakin jäädä. Jos hyväveli-peesausta on, sitä ja sen vaikutuksia on mahdollista tavallisen rivipäättäjänkin avoimessa päätöksenteossa arvioida.
Kirkon järjestys on arkinen asia. Se ei kuulu pyhyyden ytimeen.
Kirkon järjestyksen ytimessä (= käytännöllisessä tähtäimessä)sen sijaan tulisi olla Jumalan pyhyyden kokemisen ja sen varaan uskaltamisen mahdollistaminen muuttuvassa ajassa.
maanantai 3. toukokuuta 2010
PARISUHTEIDEN SEURAUKSISTA
Ei sitä tiedä, minkälaisia seuraamuksia parisuhteista voi tulla.
Usein kansa tietää. Joskus tietää kirkkokansa. Nyt on päässyt kyllä käymään niin, että kukaan ei vielä näytä tietävän parisuhdeasioista kirkon viralisia kantoja.
Yleisesti ottaen Suomessa ei ole kovasti vallinnut sen koommin vanhatestamentillista moniavioisuutta aikä apostoli paavalin ajan lopunajallisuuteen liittynyttä naimisvihamielisyyttä/ ja -varovaisuuttakaan. Katolinen neitsyt-ihannointikaan ei ole meille juurtunut. Ehkä olemme olleet liian itsestäänselvästi tottuneet 1930-luvulla sosiaalisesti (myös mediassa) hallitsevien ydinperhenormien seksuaaliskäsitykseen ikään kuin muunlaista seksuaalista elämää ei olisi ollut - ainakaan hyväksytysti - meillä tai Raamatun aikoina olemassakaan.
Kysymys homoseksuaalisuudesta nostattaa tunteita, erityisesti kun se yhdistetään sananmukaiseen raamatuntulkintaan. Perinteinen luterilainen teologia on kristuskeskeisempää ja ehkä juuri siksi vähemmän tuomitsevaa. Kiihkeiden keskustelujen tuloksena parisuhde-sanalla on alettu tarkoittaa arkikielessä - niin kirkollisessa kuin kirkottomassakin - lähinnä samaa sukupuolta olevien parien enempi tai vähempi virallisluonteisia suhteita.
7 vuoden prosessin jälkeen piispainkokoukselta ilmestyi kirkolliskokoukselle pyydetty selvitys parisuhdelain seurauksista kirkossa. Selvityksessä käydään ansiokkaasti läpi tämän Suomessa uudehkon kirkollisesti kuuman aiheen, rekisteröityjen samaa sukupuolta olevien parisuhteiden historiaa, taustoja ja kirkollista viitekehystä.
Kirkolliskokouksessa piispoista S. Peura esitteli asiasta monta mieltä olleiden piispojen saavuttamia yhteisiä periaatteita: 1. Toisia ihmisiä ja avioliittoa "miehen ja naisen välisenä klassisena kirkon opetuksen perustana" on syytä kunnioittaa ja 2. Ihmisarvo kuuluu kaikille.
Itse parisuhdeasiaa päästiin kirkolliskokouskäsittelyssä näin ikään kuin toisenlaisuutta kunnioittaen hiipien lähemmäksi: piispat näkivät RUKOUKSEN PARISUHTEENSA REKISTERÖINEIDEN KANSSA JA HEIDÄN PUOLESTAAN mahdolliseksi. Rukous olisi työntekijän kanssa laadittava eikä siinä käytettäisi vihkimis- tai siunaamiskaavaan kuuluvia osia.
Kirkolliskokouksessa keskustelu velloi tiukkojen vastustajien sekä parisuhdeasiaa ymmärtävien ja puolustavien kannanottojen välillä. Asian käsittely lopetettiin yöllä klo 22.40 ja puheenvuoroja jäi odottamaan seuraavan päivän käsittelyä.
Muutamia poimintoja salin puheista parisuhdelakiin liittyen:
"Tämä ei ole (piispoilta) johtamista... Näin toimii postimyyntiluettelo."
-edustaja Marjokorpi Piispojen esittelemistä vaihtoehdoista)
"Tämä on maailmanlaajuinen ongelma, joka liittyy lopun ajan eksytyksiin."
-edustaja Lujala homoseksuaalisten suhteiden avioliitonomaisuudesta)
"On vääränlaista suvaitsevaisuutta ajatella, että kukin eläköön miten tahtoo."
-edustaja Nieminen avioliittojen vähenemisestä ja muuttumisesta avoliitoiksi)
"Tämä ongelma on kokonaiskirkon kannalta todella pieni. Pitäisi keskittyä
Olennaiseen." -edustaja Pura Sodoman ja Gomorran synneistä ja samaa sukupuolta
olevien parisuhteen siunaamisesta
"Näyttää siltä, että piispoilla on halu vähän siunata ja vähän rukoilla.
Rehellisyys puuttuu." -edustaja Kankkonen askeleista kohti samaa sukupuolta
olevien siunaamiseen ja avioliittoon
"Lähden tässä Raamatun tulkinnan tasolta ja nimitän itse tätä jeesuskeskeiseksi
näkökulmaksi.. Me emme voi rakentaa tietämme toisten ihmisten murskaamiselle.
On kyse haavoitettujen puolesta kamppailusta, jossa omasta mukavuudenhalusta on
luovuttava." -edustaja Kainulainen kokonaisraamatullisesta teologiasta ja sen
suhteesta homoseksuaalisuuteen
"Suurin haaste on hyväksyä erilaiset ihmiset seurakuntiimme... Rukousta ja
sielunhoitoa ei voi heiltä (homoseksuaaleilta) evätä." -edustaja Uusitalo,
kannatuspuheenvuoro piispojen pastoraalisten ohjeitten laatimiselle
Keskustelussa ehdotettiin ja kannatettiin kerran piispojen selvityksen merkitsemistä vain kirkolliskokouksen tiedoksi. Muutoin selvitys lähetetään perustevaliokuntaan lasusuntoa varten ja mahdollisesti siitä takaisin piispoille pastoraalisten ohjeitten laatimista varten ko. tilanteiden rukouksiin. Tunnelatautunut jännitysnäytelmä todennäköisine äänestyksineen jatkuu huomenna.
Usein kansa tietää. Joskus tietää kirkkokansa. Nyt on päässyt kyllä käymään niin, että kukaan ei vielä näytä tietävän parisuhdeasioista kirkon viralisia kantoja.
Yleisesti ottaen Suomessa ei ole kovasti vallinnut sen koommin vanhatestamentillista moniavioisuutta aikä apostoli paavalin ajan lopunajallisuuteen liittynyttä naimisvihamielisyyttä/ ja -varovaisuuttakaan. Katolinen neitsyt-ihannointikaan ei ole meille juurtunut. Ehkä olemme olleet liian itsestäänselvästi tottuneet 1930-luvulla sosiaalisesti (myös mediassa) hallitsevien ydinperhenormien seksuaaliskäsitykseen ikään kuin muunlaista seksuaalista elämää ei olisi ollut - ainakaan hyväksytysti - meillä tai Raamatun aikoina olemassakaan.
Kysymys homoseksuaalisuudesta nostattaa tunteita, erityisesti kun se yhdistetään sananmukaiseen raamatuntulkintaan. Perinteinen luterilainen teologia on kristuskeskeisempää ja ehkä juuri siksi vähemmän tuomitsevaa. Kiihkeiden keskustelujen tuloksena parisuhde-sanalla on alettu tarkoittaa arkikielessä - niin kirkollisessa kuin kirkottomassakin - lähinnä samaa sukupuolta olevien parien enempi tai vähempi virallisluonteisia suhteita.
7 vuoden prosessin jälkeen piispainkokoukselta ilmestyi kirkolliskokoukselle pyydetty selvitys parisuhdelain seurauksista kirkossa. Selvityksessä käydään ansiokkaasti läpi tämän Suomessa uudehkon kirkollisesti kuuman aiheen, rekisteröityjen samaa sukupuolta olevien parisuhteiden historiaa, taustoja ja kirkollista viitekehystä.
Kirkolliskokouksessa piispoista S. Peura esitteli asiasta monta mieltä olleiden piispojen saavuttamia yhteisiä periaatteita: 1. Toisia ihmisiä ja avioliittoa "miehen ja naisen välisenä klassisena kirkon opetuksen perustana" on syytä kunnioittaa ja 2. Ihmisarvo kuuluu kaikille.
Itse parisuhdeasiaa päästiin kirkolliskokouskäsittelyssä näin ikään kuin toisenlaisuutta kunnioittaen hiipien lähemmäksi: piispat näkivät RUKOUKSEN PARISUHTEENSA REKISTERÖINEIDEN KANSSA JA HEIDÄN PUOLESTAAN mahdolliseksi. Rukous olisi työntekijän kanssa laadittava eikä siinä käytettäisi vihkimis- tai siunaamiskaavaan kuuluvia osia.
Kirkolliskokouksessa keskustelu velloi tiukkojen vastustajien sekä parisuhdeasiaa ymmärtävien ja puolustavien kannanottojen välillä. Asian käsittely lopetettiin yöllä klo 22.40 ja puheenvuoroja jäi odottamaan seuraavan päivän käsittelyä.
Muutamia poimintoja salin puheista parisuhdelakiin liittyen:
"Tämä ei ole (piispoilta) johtamista... Näin toimii postimyyntiluettelo."
-edustaja Marjokorpi Piispojen esittelemistä vaihtoehdoista)
"Tämä on maailmanlaajuinen ongelma, joka liittyy lopun ajan eksytyksiin."
-edustaja Lujala homoseksuaalisten suhteiden avioliitonomaisuudesta)
"On vääränlaista suvaitsevaisuutta ajatella, että kukin eläköön miten tahtoo."
-edustaja Nieminen avioliittojen vähenemisestä ja muuttumisesta avoliitoiksi)
"Tämä ongelma on kokonaiskirkon kannalta todella pieni. Pitäisi keskittyä
Olennaiseen." -edustaja Pura Sodoman ja Gomorran synneistä ja samaa sukupuolta
olevien parisuhteen siunaamisesta
"Näyttää siltä, että piispoilla on halu vähän siunata ja vähän rukoilla.
Rehellisyys puuttuu." -edustaja Kankkonen askeleista kohti samaa sukupuolta
olevien siunaamiseen ja avioliittoon
"Lähden tässä Raamatun tulkinnan tasolta ja nimitän itse tätä jeesuskeskeiseksi
näkökulmaksi.. Me emme voi rakentaa tietämme toisten ihmisten murskaamiselle.
On kyse haavoitettujen puolesta kamppailusta, jossa omasta mukavuudenhalusta on
luovuttava." -edustaja Kainulainen kokonaisraamatullisesta teologiasta ja sen
suhteesta homoseksuaalisuuteen
"Suurin haaste on hyväksyä erilaiset ihmiset seurakuntiimme... Rukousta ja
sielunhoitoa ei voi heiltä (homoseksuaaleilta) evätä." -edustaja Uusitalo,
kannatuspuheenvuoro piispojen pastoraalisten ohjeitten laatimiselle
Keskustelussa ehdotettiin ja kannatettiin kerran piispojen selvityksen merkitsemistä vain kirkolliskokouksen tiedoksi. Muutoin selvitys lähetetään perustevaliokuntaan lasusuntoa varten ja mahdollisesti siitä takaisin piispoille pastoraalisten ohjeitten laatimista varten ko. tilanteiden rukouksiin. Tunnelatautunut jännitysnäytelmä todennäköisine äänestyksineen jatkuu huomenna.
maanantai 2. marraskuuta 2009
HELLUNTAI HÄÄPÄIVÄKSI
Kirkolliskokouksen asialistalla on toisen helluntaipäivän palauttaminen vanhalle paikalleen. Ehdotus on tullut kirkolliskokouksen esityslistalle kahdesta hiippakunnasta ja sillä halutaan käytännössä palauttaa helluntai yhdeksi kirkon kolmesta suuresta pyhäajasta pääsiäis- ja joulun pyhien lisäksi. Tarkemmin tuumaten tuo ei ole huono ajatus ollenkaan.
Isossa osassa kristikuntaa toukokuista helluntaita vietetään edelleen kaksi päivää kestävänä kirkon syntymäjuhlana 40 vuorokautta pääsiäisen jälkeen. Helluntaipäivän evankeliumi kertoo siitä, miten Jeesuksen opetuslapset saivat näkyvästi Jumalan Pyhän Hengen antaman voiman. Tulisten kielien saattelemana he saivat rohkeuden puhua ylösnousseesta mestaristaan julkisesti. Kaikki kuulivat heidän julistavan omalla kielellään.
Helluntai oikeasti värittää kirkon nykyistäkin vuotta: Kirkkovuodessa koko helluntain jälkeisen ajan sunnuntait aina tuomiosunnuntaihin asti on nimetty sen mukaan kuinka kauan aikaa on kulunut tästä pyhäpäivästä. Kirkko viettää siis joka vuosi puolivuotta ”kristillisen kasvun ja Pyhän Hengen toiminnan kautta” ja kutsuu sitä helluntain jälkeiseksi ajaksi. - Kaipa se olisi kirkkokansankin hyvä hahmoittaa aina uudestaan, mikä se semmoinen helluntai on.
Suomessahan helluntaipyhiä rukattiin kirkon ja työmarkkinapoliittisten vääntöjen jälkeen noin vuosikymmen sitten. Koska Suomessa oli työmarkkinajärjestöjen mielestä tehtävä riittävä määrä työpäiviä, helluntaimaanantai haluttiin siitää pois arkimaanantaista. Jonkinlaisen kompromissina keksittiin ihan uusi, helluntaita edeltävä lauantaipyhä: ”helluntain valmistuspäivä”. No,sehän ei toiminut eikä semmoista mikään muu kolkka kristikunnassa tunne vieläkään. Niinpä helluntai typistettiin yksipäiväiseksi sunnuntaipyhäksi ja se sulautui sunnuntaiksi sunnuntaiden joukkoon.
Olen asiaa pohdittuani tullut siihen tulokseen, että kirkon on syytä palauttaa helluntai omalle paikalleen ja ehdotettava valtiovallalle myös toisen helluntaipäivän palauttamista yleiseksi vapaapäiväksi sen perinteiselle paikalle eli maanantaipäiväksi.
Lisäksi keksin näin pappina ainakin kaksi painavaa käytännön syytä helluntain pitkään viettoon nyky-Suomessa:
1.) Koko Suomen kansa kaipaa ja tarvitsee arkipäivän päälle sijoittuvaa vapaapäivää. On paljon perhe- ym. tarpeita, joille on syytä olla aikaa.
Opetusministeriön kansliapäällikkö viittasi kirkolliskokouksen avajaispäiväntervehdyksessään kirkon tehtävään perheiden tukemisessa;
SAttumalta jopa aamuTV:N toimittaja sattui eilen toteamaan spontaanisti suomalaisille terpeelloista yhtä lisävapaapäivää, joka ei osu viikonloppuun... :)
2.) Kirkko tarvitsee helluntaita vihkipäiväksi. Kirkollisten vihkimisten määrä on radikaalisti vähentynyt viime vuosina. Ensin vihkimisestä tyhjeni perinteinen juhannus, sitten alkoi tyhjentyä heinäkuu. Lomakaudella häävieraiden paikalle saaminen tuntuu entisiä aikoja työläämmältä; monet eivät kohteliaasti ohjelmoida kenenkään ansaittua kesälomaa sukujuhlilla. Toukokuinen helluntai sopisi oivasti häähelluntaiksi, mitä se jo monen parin kohdalla onkin. Arvelenpa, että yhteiskunnallakin voisi olla vähintään kohtuullinen intressi tukea puolisoiden sitoutumista toisiinsa ja omaan perheeseensä. Suomalainen kansanperinnekin tuntee vanhastaan helluntain taian tässä suhteessa. Että ei kun häähelluntaita tuplapyhänä eteenpäin pukkaamaan… Niin moni puoliso muistaisi hääpäivänsä ilman, että se aina jotenkin luiskahtaa muistista.
Isossa osassa kristikuntaa toukokuista helluntaita vietetään edelleen kaksi päivää kestävänä kirkon syntymäjuhlana 40 vuorokautta pääsiäisen jälkeen. Helluntaipäivän evankeliumi kertoo siitä, miten Jeesuksen opetuslapset saivat näkyvästi Jumalan Pyhän Hengen antaman voiman. Tulisten kielien saattelemana he saivat rohkeuden puhua ylösnousseesta mestaristaan julkisesti. Kaikki kuulivat heidän julistavan omalla kielellään.
Helluntai oikeasti värittää kirkon nykyistäkin vuotta: Kirkkovuodessa koko helluntain jälkeisen ajan sunnuntait aina tuomiosunnuntaihin asti on nimetty sen mukaan kuinka kauan aikaa on kulunut tästä pyhäpäivästä. Kirkko viettää siis joka vuosi puolivuotta ”kristillisen kasvun ja Pyhän Hengen toiminnan kautta” ja kutsuu sitä helluntain jälkeiseksi ajaksi. - Kaipa se olisi kirkkokansankin hyvä hahmoittaa aina uudestaan, mikä se semmoinen helluntai on.
Suomessahan helluntaipyhiä rukattiin kirkon ja työmarkkinapoliittisten vääntöjen jälkeen noin vuosikymmen sitten. Koska Suomessa oli työmarkkinajärjestöjen mielestä tehtävä riittävä määrä työpäiviä, helluntaimaanantai haluttiin siitää pois arkimaanantaista. Jonkinlaisen kompromissina keksittiin ihan uusi, helluntaita edeltävä lauantaipyhä: ”helluntain valmistuspäivä”. No,sehän ei toiminut eikä semmoista mikään muu kolkka kristikunnassa tunne vieläkään. Niinpä helluntai typistettiin yksipäiväiseksi sunnuntaipyhäksi ja se sulautui sunnuntaiksi sunnuntaiden joukkoon.
Olen asiaa pohdittuani tullut siihen tulokseen, että kirkon on syytä palauttaa helluntai omalle paikalleen ja ehdotettava valtiovallalle myös toisen helluntaipäivän palauttamista yleiseksi vapaapäiväksi sen perinteiselle paikalle eli maanantaipäiväksi.
Lisäksi keksin näin pappina ainakin kaksi painavaa käytännön syytä helluntain pitkään viettoon nyky-Suomessa:
1.) Koko Suomen kansa kaipaa ja tarvitsee arkipäivän päälle sijoittuvaa vapaapäivää. On paljon perhe- ym. tarpeita, joille on syytä olla aikaa.
Opetusministeriön kansliapäällikkö viittasi kirkolliskokouksen avajaispäiväntervehdyksessään kirkon tehtävään perheiden tukemisessa;
SAttumalta jopa aamuTV:N toimittaja sattui eilen toteamaan spontaanisti suomalaisille terpeelloista yhtä lisävapaapäivää, joka ei osu viikonloppuun... :)
2.) Kirkko tarvitsee helluntaita vihkipäiväksi. Kirkollisten vihkimisten määrä on radikaalisti vähentynyt viime vuosina. Ensin vihkimisestä tyhjeni perinteinen juhannus, sitten alkoi tyhjentyä heinäkuu. Lomakaudella häävieraiden paikalle saaminen tuntuu entisiä aikoja työläämmältä; monet eivät kohteliaasti ohjelmoida kenenkään ansaittua kesälomaa sukujuhlilla. Toukokuinen helluntai sopisi oivasti häähelluntaiksi, mitä se jo monen parin kohdalla onkin. Arvelenpa, että yhteiskunnallakin voisi olla vähintään kohtuullinen intressi tukea puolisoiden sitoutumista toisiinsa ja omaan perheeseensä. Suomalainen kansanperinnekin tuntee vanhastaan helluntain taian tässä suhteessa. Että ei kun häähelluntaita tuplapyhänä eteenpäin pukkaamaan… Niin moni puoliso muistaisi hääpäivänsä ilman, että se aina jotenkin luiskahtaa muistista.
keskiviikko 6. toukokuuta 2009
KUMMEISTA PULAA?
Perusasiat kummeudesta tunnetaan: Suomen evankelis-luterilaiseen kirkossa kastettavalla pitää olla kaksi kummia. Kummien määrällä ei ole ylärajaa. Kaikkien kummien on kuuluttava lapsikasteen hyväksyvään kristilliseen kirkkoon. Kummiksi pääsee, kun rippikoulu on käyty.
Kun vanhemmat miettivät lapselleen kummia, siihen ei ehdoteta ihan ketä tahansa. Kummeutta pidetään Suomessa vieläkin yleisesti kunniatehtävänä. Kummeudesta voidaan käytännössä kieltäytyä, jos tehtävä koetaan itselleen jostain syystä liialliseksi.
Kirkolliskokoukselle on tehty kaksikin aloitetta siitä, että yksikin kummi kastettavalle riittäisi. Perustelut ovat samansuntaiset: Kummien löytyminen on joskus kovin työlästä. Uhkana on jopa, että lapsi jäisi ilman kummia kastamatta. Monessa protestanttisessa sisarkirkossa yksi kummi riittää.
Kummien löytymisen hankaluus on vielä poikkeus, mutta yleistyvä sellainen. Kaupungeissa asuvista nuorista vanhemmista monien tuttavapiirissä on paljon kirkossa eronneita. Kaikki kastettavat eivät elä sellaisessa sosiaalisessa ympäristössä, jossa on tuttuja ja turvallisia, kirkkoon kuuluvia ihmisiä. Sukulaisia ei välttämättä ole. Varsinkin nuoren ja aikuisen kasteessa sopivina pidettyjä kummeja ei näy elävän joka torpassa. Itse olen etsiskellyt tänä keväänä kummia maahanmuuttajaperheeseen. Pääkaupunkiseudulla sopivia kummeja lapselle on etsintäkuulutettu jumalanpalveluksen saarnastuolista.
Lapselleen kummia valitsevat vanhemmat eivät aina tiedä, kuuluvatko kummikandidaatit kirkkoon. Kristillisen kasvattajan manttelia on sovitettu muuten vaan mukaville tyypeille. Omassa papin työssäni muutama vuosi sitten olikin jonkinlainen buumivaihe, jolloin useat vanhemmat kysyivät sitä, eikö kirkkoon kuulumaton todellakaan kelpaa kummiksi. Nyt taidetaan jo tietää hiukan paremmin. Kirkkolaki on tässä selkeä: ei käy, kummin pitää olla saanut opetusta siitä, mitä kristillisyys on ja mitä kaste tarkoittaa.
Kristillisen kasvattajan manttelia on siis soviteltu muuten vaan mukaville tyypeille. Jotakuta on mietityttänyt sekin, että "tosiuskovaisina " pidetyt mutta vain aikuiskasteen hyväksyvät vapaakirkolliset kristitytkään eivät käy Suomen luterilaisessa kirkossa lapsen kummeiksi. No, lohdutukseksi kaikille lastensa parasta ajatteleville vanhemmille lie kelvannut se, että vanhemmat voivat hankkia ja pitää lapsellaan niin monta hyvää tukiaikuista kuin haluavat eikä kirkolla ole mitään syytä estää heitä olmasta saapuvilla myös kastetilaisuudessa, jos he niin haluavat.
Mielenkiintoinen ilmiö on ovat kummeuteen littyneet moraalisesti tuomittaviksi mielletyt kiertoyritykset: Vanhemmat ovat ilmoittaneet kummeiksi kirkkoon kuulumattomia, kummiksi pyydettäessä aikuiset ihmiset eivät ole uskaltaneet tai kehdanneet kertoa, etteivät kuulu kirkkoon; kummit liittyvät kirkkoon vain hetkeksi jne. Useimmat vanhemmat ymmärtävät kummia valitessaan, että sellaista tukea lapsen tukemiseen helposti saa, mitä tilaa.
Kummiuden merkitys ei tunnu olevan häviämässä. Päinvastoin: kummeiksi haluavia aikuisia käy aikuisrippikoulussa enemmän kuin kristillistä vihkimistä suunnittelevia. Kummeja pyydetään ja valitaan kastettaville useimmiten enemmän kuin kaksi. Kirkkoherroille osoitetut kummien lisäämispyynnöt (esim. alkuperäisen kummin kuollessa) ovat tulleet mahdollisiksi ja lisääntyneet.
Toivottavasti Suomessa ei jää yhtään lasta kastamatta kummin puutteen takia. Siksi toivon myötätuulta alotteiden etenemisessä. Kummeuden perusteet ja tehtävät kastetun puolesta rukoilevana ihmisenä on syytä säilyttää.
Kun vanhemmat miettivät lapselleen kummia, siihen ei ehdoteta ihan ketä tahansa. Kummeutta pidetään Suomessa vieläkin yleisesti kunniatehtävänä. Kummeudesta voidaan käytännössä kieltäytyä, jos tehtävä koetaan itselleen jostain syystä liialliseksi.
Kirkolliskokoukselle on tehty kaksikin aloitetta siitä, että yksikin kummi kastettavalle riittäisi. Perustelut ovat samansuntaiset: Kummien löytyminen on joskus kovin työlästä. Uhkana on jopa, että lapsi jäisi ilman kummia kastamatta. Monessa protestanttisessa sisarkirkossa yksi kummi riittää.
Kummien löytymisen hankaluus on vielä poikkeus, mutta yleistyvä sellainen. Kaupungeissa asuvista nuorista vanhemmista monien tuttavapiirissä on paljon kirkossa eronneita. Kaikki kastettavat eivät elä sellaisessa sosiaalisessa ympäristössä, jossa on tuttuja ja turvallisia, kirkkoon kuuluvia ihmisiä. Sukulaisia ei välttämättä ole. Varsinkin nuoren ja aikuisen kasteessa sopivina pidettyjä kummeja ei näy elävän joka torpassa. Itse olen etsiskellyt tänä keväänä kummia maahanmuuttajaperheeseen. Pääkaupunkiseudulla sopivia kummeja lapselle on etsintäkuulutettu jumalanpalveluksen saarnastuolista.
Lapselleen kummia valitsevat vanhemmat eivät aina tiedä, kuuluvatko kummikandidaatit kirkkoon. Kristillisen kasvattajan manttelia on sovitettu muuten vaan mukaville tyypeille. Omassa papin työssäni muutama vuosi sitten olikin jonkinlainen buumivaihe, jolloin useat vanhemmat kysyivät sitä, eikö kirkkoon kuulumaton todellakaan kelpaa kummiksi. Nyt taidetaan jo tietää hiukan paremmin. Kirkkolaki on tässä selkeä: ei käy, kummin pitää olla saanut opetusta siitä, mitä kristillisyys on ja mitä kaste tarkoittaa.
Kristillisen kasvattajan manttelia on siis soviteltu muuten vaan mukaville tyypeille. Jotakuta on mietityttänyt sekin, että "tosiuskovaisina " pidetyt mutta vain aikuiskasteen hyväksyvät vapaakirkolliset kristitytkään eivät käy Suomen luterilaisessa kirkossa lapsen kummeiksi. No, lohdutukseksi kaikille lastensa parasta ajatteleville vanhemmille lie kelvannut se, että vanhemmat voivat hankkia ja pitää lapsellaan niin monta hyvää tukiaikuista kuin haluavat eikä kirkolla ole mitään syytä estää heitä olmasta saapuvilla myös kastetilaisuudessa, jos he niin haluavat.
Mielenkiintoinen ilmiö on ovat kummeuteen littyneet moraalisesti tuomittaviksi mielletyt kiertoyritykset: Vanhemmat ovat ilmoittaneet kummeiksi kirkkoon kuulumattomia, kummiksi pyydettäessä aikuiset ihmiset eivät ole uskaltaneet tai kehdanneet kertoa, etteivät kuulu kirkkoon; kummit liittyvät kirkkoon vain hetkeksi jne. Useimmat vanhemmat ymmärtävät kummia valitessaan, että sellaista tukea lapsen tukemiseen helposti saa, mitä tilaa.
Kummiuden merkitys ei tunnu olevan häviämässä. Päinvastoin: kummeiksi haluavia aikuisia käy aikuisrippikoulussa enemmän kuin kristillistä vihkimistä suunnittelevia. Kummeja pyydetään ja valitaan kastettaville useimmiten enemmän kuin kaksi. Kirkkoherroille osoitetut kummien lisäämispyynnöt (esim. alkuperäisen kummin kuollessa) ovat tulleet mahdollisiksi ja lisääntyneet.
Toivottavasti Suomessa ei jää yhtään lasta kastamatta kummin puutteen takia. Siksi toivon myötätuulta alotteiden etenemisessä. Kummeuden perusteet ja tehtävät kastetun puolesta rukoilevana ihmisenä on syytä säilyttää.
tiistai 5. toukokuuta 2009
KIRKON TYÖT JA RAHAT TASAISEN VAUHDIN TAULUKOLLA...
Kirkossa on pantu toimeen vuodesta 2007 alkaen palkkausjärjestelmän uudistus. Muutos on saman sorttinen kuin valtiotyönantajalla tähän mennessä tehty: ainakin periaatteessa työntekijöiden palkkaa on nyt määritelty työn vaativuuteen, ei automaattisiin ikälisiin perustuen. Kirkon työmarkkinalaitos on pannut ruutinsa tähän muutokseen.
Uudistuksen viimeinen vaihe, henkilökohtaisen työsuorituksen arviointi ja sen myötä mahdollinen muutaman prosentin "hyvän miehen boonus" on vielä odottamassa lopullista rantautumistaan ensi syksystä alkaen. Monelle vakivirkaiselle kirkon työntekijälle on palkkaratkaisujen myötä ropsahtanut neuvottelujen mukainen n. 10% palkankorotus.
Kuten arvata saattaa, palkkojen entraus herätti kuitenkin palkkausperusteiden muuttuessa neuvottelurumban - ja riitautusten vyöryn. Kirkon työmarkkinalaitos oli kirjannut kirkolliskokoukselle jätettyyn vuosikertomukseensa 2008 suurpiirteisen arvionsa paikallisten riitautusten määrästä: yli sadassa seurakunnassa noin 700 riitaa.
Sopimukset ovat sopimuksia. Syksyllä 2008 lauenneesta kansainvälisestä finanssikriisistä huolimatta. Kirkko, sen työntekijät - eivätkä sen palkat - ole vähästä hätkähtäneet.
Kirkolliskokouksen kuppilassa vallitsee autuas rauhallinen puheen sorina. Maittavaa ruokaa ei enempää napaan mahdu. Kulttuuriministeri Wallinin tuo uutisia. Kirkon laskennallinen yhteisövero-osuus valtion verovaroista hujahti alas siinä missä muutkin vero-odotuskäppyrät. Ministerin uutiset kirkolle tähän hätään annettavasta parin prosentin korotuksesta ovat kuppilan väelle hyvä uutinen: peruspalvelun rakenteita ei haluta horjuttaa. Arkkipiispa kiittää ja kuittaa kauniisti, että hautaustoimen kulut tässä lähes katetaan.
Kirkon tutkimuskeskuksessa tiedetään: Tasaisen vauhdin taulukolla vuonna 2015 kirkkoon kuuluvien suomalaisten osuus on koko Suomen väestöstä on 65 %. Helsingin Malmilla noin puolet väestä kuuluu kirkkoon. 300 000 sielua on siirtynyt kirkollisverottomille metsästysmaille.
Kirkolliskokouksen kuppilan rauha ei ole vielä häiriintynyt kirkon työntekijöiden peloilla omien työpaikkojensa puolesta. Seurakuntien henkilöstö- ja taloushallinnossa nieleskellään kyllä jo tulossa olevaa väen vähenemistä eläköitymisen myötä, mutta varsinaisen seurakuntatoiminnan puolella suunnitelmissa nukutaan vielä ruususen unta. Seurakuntaliitokset pakottavat monet liikkumaan. Obaman sanoin: Ei ole syytä paniikkiin. Omin sanoin: Monet kirkon työt menevät uuteen uskoon, viisas valmistautukoon. Viranhaltijaa ei riitä joka viikko joka piiriin.
Uudistuksen viimeinen vaihe, henkilökohtaisen työsuorituksen arviointi ja sen myötä mahdollinen muutaman prosentin "hyvän miehen boonus" on vielä odottamassa lopullista rantautumistaan ensi syksystä alkaen. Monelle vakivirkaiselle kirkon työntekijälle on palkkaratkaisujen myötä ropsahtanut neuvottelujen mukainen n. 10% palkankorotus.
Kuten arvata saattaa, palkkojen entraus herätti kuitenkin palkkausperusteiden muuttuessa neuvottelurumban - ja riitautusten vyöryn. Kirkon työmarkkinalaitos oli kirjannut kirkolliskokoukselle jätettyyn vuosikertomukseensa 2008 suurpiirteisen arvionsa paikallisten riitautusten määrästä: yli sadassa seurakunnassa noin 700 riitaa.
Sopimukset ovat sopimuksia. Syksyllä 2008 lauenneesta kansainvälisestä finanssikriisistä huolimatta. Kirkko, sen työntekijät - eivätkä sen palkat - ole vähästä hätkähtäneet.
Kirkolliskokouksen kuppilassa vallitsee autuas rauhallinen puheen sorina. Maittavaa ruokaa ei enempää napaan mahdu. Kulttuuriministeri Wallinin tuo uutisia. Kirkon laskennallinen yhteisövero-osuus valtion verovaroista hujahti alas siinä missä muutkin vero-odotuskäppyrät. Ministerin uutiset kirkolle tähän hätään annettavasta parin prosentin korotuksesta ovat kuppilan väelle hyvä uutinen: peruspalvelun rakenteita ei haluta horjuttaa. Arkkipiispa kiittää ja kuittaa kauniisti, että hautaustoimen kulut tässä lähes katetaan.
Kirkon tutkimuskeskuksessa tiedetään: Tasaisen vauhdin taulukolla vuonna 2015 kirkkoon kuuluvien suomalaisten osuus on koko Suomen väestöstä on 65 %. Helsingin Malmilla noin puolet väestä kuuluu kirkkoon. 300 000 sielua on siirtynyt kirkollisverottomille metsästysmaille.
Kirkolliskokouksen kuppilan rauha ei ole vielä häiriintynyt kirkon työntekijöiden peloilla omien työpaikkojensa puolesta. Seurakuntien henkilöstö- ja taloushallinnossa nieleskellään kyllä jo tulossa olevaa väen vähenemistä eläköitymisen myötä, mutta varsinaisen seurakuntatoiminnan puolella suunnitelmissa nukutaan vielä ruususen unta. Seurakuntaliitokset pakottavat monet liikkumaan. Obaman sanoin: Ei ole syytä paniikkiin. Omin sanoin: Monet kirkon työt menevät uuteen uskoon, viisas valmistautukoon. Viranhaltijaa ei riitä joka viikko joka piiriin.
maanantai 4. toukokuuta 2009
KIRKKOHERRASTA SEURAKUNNAN JOHTAJAKSI?
Kirkkoherran vaalitapa kirvoitti kirkolliskokouksen aloituspäivän lähetekeskustelussa kirkolliskokousedustajien kielenkannat. Pääkysymys oli se, muutetaanko vaali välilliseksi. Toisin sanoen kirkkoneuvostot tai valtuustot voisivat tulevaisuudessa valita seurakunnan kirkkoherran ja nykyinen kansanvaali jäisi historiaan. Keskustelussa kannatettiin sekä uutta välillistä että mahdollisesti nykyisestä paranneltua kansanvaalia.
Minuun taisi iskeä kevätpörriäinen, sillä kirkkohallituksen ja edustajien ehdotukset herättivät ajoittain oikeasti ihmettelemään käytettyjä perusteluja. Otan seuraavat ohi pyyhältäneet ajatuksenjuoksut tässä pääosin omaan piikkiini:
Väite 1: Kirkkoherranvaalit kansanvaalina voidaan lopettaa, koska niissä on niin huono äänestysprosentti.
-eikö samalla logiikalla voitaisi lopettaa seurakuntavaalit?
-Se positiivinen puoli nykyisessä kansanvaalissa ainakin on, että liki sata prosenttia halukkaista pääsee äänestämään (edustaja Huokunan kommentti).
Väite 2: Kirkkoherran tehtävät ovat nykyään enemmän hallintoa ja johtamista kuin muuta.
-Olisiko siis syytä muuttaa kirkkoherrojen nimike vastaamaan toimenkuvaa? Kävisikö "johtava hallinto- tai hengellisten työntekijöiden henkilöstöpäällikkö" tai ihan vaan proosallisesti "seurakunnan johtaja"? Yksinkertaisen rockhenkinen "The Boss" taitaisi olla seurakunnan palvelijan nimityksenä jo Opettajamme opetuksen hengen vastainen. :)
Väite 3: Tavalliselle seurakuntalaiselle ei ole mahdollista antaa riittävästi tietoa ehdokkaiden henkilökohtaisista ominaisuuksista vertailun tekemiseen. Tuomiokapituli voi näitä ominaisuuksia tutkia ja antaa niille painoa vaaliehdotusta tehdessään.
-Entä jos seurakunta ei osaa antaa painoa kapitulin ehdotuksille, jotka se on isolla vaivalla valmistellut? Saattaa nimittäin joskus sattua sillä lailla, että joku hakijoista tunnetaan enemmän henkilökohtaisten ominaisuukiensa perusteella kuin toiset, ellei muuta niin ryhmäkavereilta tai naapurilta kuultujen suositusten perusteella... Näin tietysti tapahtuu harvoin. :)
Väite 4: Suora kansanvaali on alttiina vaalikampanjoinnin epäterveille piirteille.
-Kansanvaalilla valittujen edustajien tekemä völillinen kirkkoherranvaali ei sen sijaan altistu huhuille - tai jos altistuu, niin paremmilta luottokavereilta kuulluille. :)
--
Totta puhuen taitaisi olla kymenien vuosien toistuvien yritysten jälkeen aika todella parantaa kirkkoherranvaalikäytäntöä. Nykyisessä vaalitavassa omaan täsmäzoomiini ovat tarttuneet ainakin seuraavat ongelmat: kohtuuttomat valintaprosessien kestot, kielto hakea montaa virkaa samaan aikaan sekä ehdokasasettelut ohittavan neljännen vaalisijan käytäntö, joka asettaa kapitulin jo lähtökohtaisesti "omaan arvoonsa", muttei takaa edes vaaleissa ylivoimaisesti eniten ääniä saaneen ehdokkaan valituksi tulemista.
Asian eteenpäin pakertaminen jatkuu kirkolliskokouksen lakivaliokunnassa, jonne minutkin on ties kenen kaikkien armosta asetettu.
Minuun taisi iskeä kevätpörriäinen, sillä kirkkohallituksen ja edustajien ehdotukset herättivät ajoittain oikeasti ihmettelemään käytettyjä perusteluja. Otan seuraavat ohi pyyhältäneet ajatuksenjuoksut tässä pääosin omaan piikkiini:
Väite 1: Kirkkoherranvaalit kansanvaalina voidaan lopettaa, koska niissä on niin huono äänestysprosentti.
-eikö samalla logiikalla voitaisi lopettaa seurakuntavaalit?
-Se positiivinen puoli nykyisessä kansanvaalissa ainakin on, että liki sata prosenttia halukkaista pääsee äänestämään (edustaja Huokunan kommentti).
Väite 2: Kirkkoherran tehtävät ovat nykyään enemmän hallintoa ja johtamista kuin muuta.
-Olisiko siis syytä muuttaa kirkkoherrojen nimike vastaamaan toimenkuvaa? Kävisikö "johtava hallinto- tai hengellisten työntekijöiden henkilöstöpäällikkö" tai ihan vaan proosallisesti "seurakunnan johtaja"? Yksinkertaisen rockhenkinen "The Boss" taitaisi olla seurakunnan palvelijan nimityksenä jo Opettajamme opetuksen hengen vastainen. :)
Väite 3: Tavalliselle seurakuntalaiselle ei ole mahdollista antaa riittävästi tietoa ehdokkaiden henkilökohtaisista ominaisuuksista vertailun tekemiseen. Tuomiokapituli voi näitä ominaisuuksia tutkia ja antaa niille painoa vaaliehdotusta tehdessään.
-Entä jos seurakunta ei osaa antaa painoa kapitulin ehdotuksille, jotka se on isolla vaivalla valmistellut? Saattaa nimittäin joskus sattua sillä lailla, että joku hakijoista tunnetaan enemmän henkilökohtaisten ominaisuukiensa perusteella kuin toiset, ellei muuta niin ryhmäkavereilta tai naapurilta kuultujen suositusten perusteella... Näin tietysti tapahtuu harvoin. :)
Väite 4: Suora kansanvaali on alttiina vaalikampanjoinnin epäterveille piirteille.
-Kansanvaalilla valittujen edustajien tekemä völillinen kirkkoherranvaali ei sen sijaan altistu huhuille - tai jos altistuu, niin paremmilta luottokavereilta kuulluille. :)
--
Totta puhuen taitaisi olla kymenien vuosien toistuvien yritysten jälkeen aika todella parantaa kirkkoherranvaalikäytäntöä. Nykyisessä vaalitavassa omaan täsmäzoomiini ovat tarttuneet ainakin seuraavat ongelmat: kohtuuttomat valintaprosessien kestot, kielto hakea montaa virkaa samaan aikaan sekä ehdokasasettelut ohittavan neljännen vaalisijan käytäntö, joka asettaa kapitulin jo lähtökohtaisesti "omaan arvoonsa", muttei takaa edes vaaleissa ylivoimaisesti eniten ääniä saaneen ehdokkaan valituksi tulemista.
Asian eteenpäin pakertaminen jatkuu kirkolliskokouksen lakivaliokunnassa, jonne minutkin on ties kenen kaikkien armosta asetettu.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
