lauantai, 12. marraskuuta 2011
KOTIKUNNATTOMAT ULKOMAALAISET HELPOMMIN KIRKON JÄSENIKSI
Suomessa ei ole tähän asti voinut liittyä luterilaisen seurakunnan jäseneksi, jos ei ole ollut Suomessa virallista kotikuntaa. Pian toivottavasti voi.
Kirkolliskokous päätti, että seurakunnan jäseneksi voidaan ottaa Suomessa asuva KOTIKUNTAA VAILLA OLEVA ULKOMAALAINEN, jonka hänen asuinpaikkansa kirkkoherra voi katsoa osallistuneen seurakunnalliseen toimintaan kolmen kuukauden ajan.
Liiittymishakua arvioidaan tapauskohtaisesti.
Kotikunnattoman kohdalla jäsenyys loppuu, jos jäsen eroaa kirkosta, liittyy johonkin muuhun uskonnolliseen yhdyskuntaan tai jos hän ei enää asu Suomessa.
Äänioikeutta ei kirkollisissa vaaleissa kuitenkaan kotipaikattomille ainakaan vielä tule, sillä vaaliluettelot laaditaan kotikuntien perusteella.
--
Viralliselta ääneltään pienen ihmisen perusoikeus uskontoonsa paranee tässä ainakin hitusen ja hyvä niin.
MIKÄ DIAKONAATIN VIRKA?
Kirkossa on puuhattu viime vuosisadalta saakka eli 1970-luvulta naiskannastaan tunnetun piispa Rimpiläisen diakonaattikomitean ajoista alkaen VIRKAUUDISTUSTA, jossa nuoriso- ja diakoniatyöntekijät sekä sittemmin kanttorit ja muut hengellisen työn tekijät voitaisiin ottaa ja vihkiä kirkon hengelliseen virkaan vastaavalla tavalla kuin papitkin.
Aikaa ja ehkä tupakkiakin on kulunut näitä pohdittaessa. Nuorisotyöntekijöiden odotus lienee ollut pisin, sillä heitä ei nykykäytännöillä virkoihin vihitä, diakoneja paikoin kyllä. Diakonian virkavihkimykset ovat eri hiippakunnissa erilaisia. Siellä missä virkaan vihitään pian oppilaitoksesta valmistumisen jälkeen, 1/3 on ollut menossa heti seurakunnan diakoniatyön virkaan, muut muualle töihin.
Vuosisadan diakonaattiuudistuksen käsitteleminen eteni 11.11.2011 nelivuotisen istuntokautensa päättäneessä kirkolliskokouksessa kelpovaiheeseen.
Piispainkokouksen ja perustevaliokunnan teologisia pohjia rakennelleet lausunnot tuotiin viimeisellä istuntoviikolla omaan kotoisaan lakivaliokuntaani. lausunnoista tuumasimme ensin, että eihän näistä taida nyt valmista tulla. Kuitenkin keräsimme itsemme ja mietintöjen kultajyvät tiivistykseksi. Tässä ovat nyt koottuna asiat, jotka vielä pitää selvittää,että tämä hanke olisi lain kirjoittamista vaille valmis:
1.
Pappisviran lisäksi kirkkoon määritellään hengellisen palvelun virka,
jota nimitetään tässä vaiheessa diakonaatiksi.
Kysymys on itsenäisestä hengellisestä virasta, ei kirkon erityisen pappisviran (sanan ja sakramenttien jakamisen virka) osasta tai säikeestä.
Virkaan liittyy tulevaisuudessa piispallinen kaitsenta ja joka tuo asianosaisille mukanaan erityistä koulutusta, oikeuksia ja merkkejä. Tällaisiksi piispainkokous on linjannut mm. ehtoollisenjako-oikeuden, sanajumalanpalveluksen toimittamisoikeuden (esimerkiksi nuortenmessussa), stolan käyttöoikeuden jne.
Uudistuksen myötä olisi varmistettava hiippakunnissa riittävä resurssointi esim. ko. ammattiryhmien ordinaatiokoulutukseen ja vihittyjen rekisterin ylläpitoon.
2.
Vihkimys tullee kelpoisuusehdoksi kirkon hengellisen työn virkaan, mikäli tähän liittyvät seikat saadaan työoikeuden näkökulmasta ratkaistua.
Jos vihkimys tulee kelpoisuusehdoksi työsuhteisiin, virasta eroaminen tai erottaminen merkitsee myös eroa ko. työsuhteesta.
3.
Virkaan voidaan sisällyttää (useita nykyisiä ja/tai tulevia) kirkon ammatillisia työntekijäryhmiä, jotka tekevät työtä palvelun, kasvatuksen ja liturgisissa tehtävissä.
Käytännössä sen, ketkä mitkä ammattiryhmät vihittäviksi tulevat, ratkaisee koulutus.
Virkaan tarvittavan (minimi)koulutuksen määrittelee piispainkokous.
DIAKONAATIN VIRALLE on siis jatkossa- mieluusti tulevan kirkolliskokouskauden alkupuolella - syytä valita täsmällinen nimitys.
Piispainkokouksen ehdottama ”diakonian virka” -nimitys esiintyy kirkkolaissa merkityksessä: diakonissan ja diakonin virat. Samaa käsitettä ei ole asiallista käyttää asetuksissa eikä käytännössäkään kahdessa eri merkityksessä.
Hengellisen viran sisällä toimivat ammattiryhmien on tarkoitus säilyttää oman ammattinsa erityisluonne ja tehtävät. Tämä seikka on järkevää ottaa huomioon nimityksestä päätettäessä.
Diakonaatista on mahdollista säätää kirkkojörjestyksessä, jolloin se voisi astua voimaan suoraan kirkolliskokouksen omalla päätöksellä.
Käytäntöön siirtymiseen tarvitaan siirtymäaika, jona aikana ko. tehtäviä jo tekeville määritellään ko. viran oikeudet.
-
Että tällaiseen vaiheeseen tämä jäi.
Lähetettiin kirkkohallitukseen suunnilleen näillä eväinvalmisteltavaksi.
Toivottavasti asia ei sössiinny hajanaiseen valmistelun nippeleihin ja kirkollinen identiteettivitrka näkee Suomessa muun luterilaisen maailman tavoin päivänvalon.
KIRKKOHERRAN VAALIN HISTORIALLINEN MUUTOS
MIKÄ DIAKONAATIN VIRKA?
Kirkkoherranvaalin vaalitapaa on yritetty muuttaa kotikirkolliseen tapaan sitkeästi erilaisin aloittein kymmenien vuosien ajan - ja turhaan. Nyt se sitten tapahtui: kirkolliskokous äänesti historiallisesti - yli sata vastaan yksi - uudenlaisen kirkkoherranvaalitavan mahdolliseksi - ja saman tien kahdella eri mallilla. Muutos vaatii vielä eduskunnan hyväksynnän.
Ensinnäkin vanha, koko kirkkokansan suora kirkkoherranvaali jää olemaan, ellei seurakunta toisin halua. Tähän vaalitapaan tulee pari muutosta: Nykyisin käytössä olevasta neljännestä vaalisijasta luovutaan. Vaalin valitusoikeudet sijoittuvat jatkossa kaikki vaalin jälkeiseen aikaan, mikä lyhentänee nykyisin minimissäänkin melkein vuoden kestäviä vaaliprosesseja. Riskikin on: koko vaali voi mennä uusiksi, jos valitus todetaan oikeudessa aiheelliseksi.
Toinen vaalitapa on välillinen eli edustajien suoroittama vaali - eli perinteinen virkamiesvaali. Kirkkoherran valitsevat siinä kirkkovaltuuston ja seurakuntayhtymissä seurakuntaneuvoston jäsenet. Varsinkin välillisessä vaalissa on mahdollista normaalilla tavalla hyödyntää psykologisia testejä ja ravioida monipuolisesti muun muassa hakijoiden hallinnollista ja muuta ammattiosaamista.
Ehdotuksen seurakunnassa välilliseen kirkkoherran vaalitapaan siirtymisestä tekee seurakuntaneuvosto. Vaalitavan muutosta haetaan päätöksen jälkeen tuomiokapitulilta. Kapitulilla ei käytännössä ole syytä olla lupaa myöntämättä kuin perustelluissa erityistilanteissa: esimerkiksi silloin, kun vaalitavan muutosta haetaan kahdesta entisestä seurakunnasta koostuvalla alueella, jossa olaan vaalitavasta erimielisiä.
Molemmissa vaalitavoissa kapituli antaa hakijoista lausuntonsa.
Suorassa vaalissa hakijoiden määrä rajoittuu kolmeen, välillisessä vaalissa ei rajoitu.
-
Kehittämisen varaa jäi erityisesti suoraan kirkkoherranvaaliin:
-Samaan aikaan useamman viran hakukielto olisi syytä poistaa.
-Hankalasti peräkkäisiin tasaveroisiin sunnuntaikirkkoihin sijoittuva vaalisaarnanäyte on kirkkolaissa aikansa elänyt pykälä.
Näytekäytäntöä ja kirkkoherrakandidaattien seurakunnalle esittelemistä olisi syytä ajanmukaistaa. Siihen ei välttämättä tarvita mitään erillispykälää lakiin.
Usko seurakuntien vastuunottoon on kirkolliskokouksessa ollut korkea.
Elikkä seurakunta saa aikanaan edelleen semmoisen johtajan kuin oikeasti tilaa,
ja vieläpä ihan itse valitsemallaan tavalla.
Kirkkoherranvaalin vaalitapaa on yritetty muuttaa kotikirkolliseen tapaan sitkeästi erilaisin aloittein kymmenien vuosien ajan - ja turhaan. Nyt se sitten tapahtui: kirkolliskokous äänesti historiallisesti - yli sata vastaan yksi - uudenlaisen kirkkoherranvaalitavan mahdolliseksi - ja saman tien kahdella eri mallilla. Muutos vaatii vielä eduskunnan hyväksynnän.
Ensinnäkin vanha, koko kirkkokansan suora kirkkoherranvaali jää olemaan, ellei seurakunta toisin halua. Tähän vaalitapaan tulee pari muutosta: Nykyisin käytössä olevasta neljännestä vaalisijasta luovutaan. Vaalin valitusoikeudet sijoittuvat jatkossa kaikki vaalin jälkeiseen aikaan, mikä lyhentänee nykyisin minimissäänkin melkein vuoden kestäviä vaaliprosesseja. Riskikin on: koko vaali voi mennä uusiksi, jos valitus todetaan oikeudessa aiheelliseksi.
Toinen vaalitapa on välillinen eli edustajien suoroittama vaali - eli perinteinen virkamiesvaali. Kirkkoherran valitsevat siinä kirkkovaltuuston ja seurakuntayhtymissä seurakuntaneuvoston jäsenet. Varsinkin välillisessä vaalissa on mahdollista normaalilla tavalla hyödyntää psykologisia testejä ja ravioida monipuolisesti muun muassa hakijoiden hallinnollista ja muuta ammattiosaamista.
Ehdotuksen seurakunnassa välilliseen kirkkoherran vaalitapaan siirtymisestä tekee seurakuntaneuvosto. Vaalitavan muutosta haetaan päätöksen jälkeen tuomiokapitulilta. Kapitulilla ei käytännössä ole syytä olla lupaa myöntämättä kuin perustelluissa erityistilanteissa: esimerkiksi silloin, kun vaalitavan muutosta haetaan kahdesta entisestä seurakunnasta koostuvalla alueella, jossa olaan vaalitavasta erimielisiä.
Molemmissa vaalitavoissa kapituli antaa hakijoista lausuntonsa.
Suorassa vaalissa hakijoiden määrä rajoittuu kolmeen, välillisessä vaalissa ei rajoitu.
-
Kehittämisen varaa jäi erityisesti suoraan kirkkoherranvaaliin:
-Samaan aikaan useamman viran hakukielto olisi syytä poistaa.
-Hankalasti peräkkäisiin tasaveroisiin sunnuntaikirkkoihin sijoittuva vaalisaarnanäyte on kirkkolaissa aikansa elänyt pykälä.
Näytekäytäntöä ja kirkkoherrakandidaattien seurakunnalle esittelemistä olisi syytä ajanmukaistaa. Siihen ei välttämättä tarvita mitään erillispykälää lakiin.
Usko seurakuntien vastuunottoon on kirkolliskokouksessa ollut korkea.
Elikkä seurakunta saa aikanaan edelleen semmoisen johtajan kuin oikeasti tilaa,
ja vieläpä ihan itse valitsemallaan tavalla.
tiistai, 3. toukokuuta 2011
PIISPOJEN KURIMUS JA PALAVASILMÄISET MIEHET
Kirkolliskokousedustajat ovat löytäneet ruokalassa omat vakiopöytäseuransa. Tai ainakin osa porukasta on. Tunnelma on lämpöinen, kun vanhoja tuttuja tervehditään.
Isossa salissa poskettoman pitkiä puheenvuoroja esitetään vieläkin, mutta viime syksyisen parisuhdemyllytyksen kaltaisia mopon karkaamismaratoneja ei ole ollut näköpiirissä.
Kaunis edustaja-aloite kirkon moniäänisyystoimikunnan perustamisesta tosin herkisti taas ikivanhat naispappeusvastaiset arvet esiin. Alkaa käydä selväksi, että moniäänisyydellä ei voida näissä ympyröissä tarkoittaa ajan siirtämistä taaksepäin. Toimikunnan perustamisella ei tunnevaltaiseen keskusteluun liittyviä huonoja käytöstapoja taideta saada muuttumaan. Hiljainen syrjintä ja puhumattomuus ovat ja olisivat sittenkin vielä pahempaa, sanoitta sovittu väisteleminen.
Pahan puhuminen piispoista ei ole kaunista sekään - eikä varsinkaan selän takana. Sitäkin on nyt julkisuudessa, kuulemma käytävilläkin kuultu, kirkolliskokouksessa pöntöstä palavasilmäisiltä miehiltä hiukan peitellymmin. Paimenna siinä sitten piispana joukkoja uusille vihreille niityille. Paimenilla on paimenten murheet.
Isossa salissa poskettoman pitkiä puheenvuoroja esitetään vieläkin, mutta viime syksyisen parisuhdemyllytyksen kaltaisia mopon karkaamismaratoneja ei ole ollut näköpiirissä.
Kaunis edustaja-aloite kirkon moniäänisyystoimikunnan perustamisesta tosin herkisti taas ikivanhat naispappeusvastaiset arvet esiin. Alkaa käydä selväksi, että moniäänisyydellä ei voida näissä ympyröissä tarkoittaa ajan siirtämistä taaksepäin. Toimikunnan perustamisella ei tunnevaltaiseen keskusteluun liittyviä huonoja käytöstapoja taideta saada muuttumaan. Hiljainen syrjintä ja puhumattomuus ovat ja olisivat sittenkin vielä pahempaa, sanoitta sovittu väisteleminen.
Pahan puhuminen piispoista ei ole kaunista sekään - eikä varsinkaan selän takana. Sitäkin on nyt julkisuudessa, kuulemma käytävilläkin kuultu, kirkolliskokouksessa pöntöstä palavasilmäisiltä miehiltä hiukan peitellymmin. Paimenna siinä sitten piispana joukkoja uusille vihreille niityille. Paimenilla on paimenten murheet.
KIRKKOHERRANVAALI VIHDOIN UUSIKSI?
Nyt se voisi olla mahdollista, kirkkoherran vaalin muutos, nimittäin. Muistan nuorena pappina istuneeni junassa kollegan kanssa. Ajankuluksemme suunnittelimme maailmanparannusta ja kohteeksemme osui: kirkkoherranvaali, mitenkän kirkasotsaiset teologinuoret muuten.
Muistelen olleeni muun muassa sitä mieltä, että työyhteisön tulisi päästä pomonsa valintaan vaikuttamaan. Vallanjako-opit eivät olleet oikein käytännössä vielä minulle kirkastuneet. Varmaan suunnittelimme myös varsinaiset koko kansan stand up- esittelykierrokset hakijakandidaateille... koulutukset, psykologiset testit ja vaiheikkaan demokraattiset vaalit kuin presidentille ikään. Yhden asian tiesimme varmasti: muutoksen oli tultava, että saataisiin kohtuuvaivalla kunnollisia kirkkoherroja.
Tähän tyyliin lienevät aikain saatossa kirkkkoherrojen valinnasta ajatelleet muutkin seurakuntien pomojen kanssa tekemisiin joutuneet ihmiset. Nimittäin ehdotuksia huippuhankalien kirkkoherranvaalien muuttamiseksi on kirkossa vuosikymmenten mittaan sadellut paljon,osa aina kirkolliskokoukseen asti. Näihin asti turhaa on ollut vaivansa...
Mutta nyt.. istuva kirkolliskokous on kohtuulähellä muutoksen eteenpäin pukkaamista. Ehdotetaan järjestelmää, jossa seurakunnat voisivat valita itse joko suoran tai välillisen (kirkkoneuvoston suorittaman) vaalitavan johtajansa valinnassa.
MALLI 1:
Entinen suora kansanvaali =kaikkien seurakuntalaisten vaali hiukan yksinkertaistussa muodossa. Monia valituksia poikinut "mustan hevosen" 4. vaalisijakäytäntö jäisi pois. Tuomiokapituli asettaisi ehdolle kolme mielestään parasta ehdokasta, joista kansa sitten äänestäisi.
MALLI 2:
Välillinen vaali, kestoltaan edellistä lyhyempi vaali, kirkollisesti vaatimattomat 5-8 kuukautta kestävä. Kapituli antaisi vain lausunnot kaikkien hakijoiden kelpuudesta ja sopivuudesta, kaikkia kelpavia ja sopivia voisi äänestää. Vaali ei sitoisi hakijaa enää vain yhteen kirkkoherranviranhakuun kerrallaan. Henkilöhaastattelut ja johtajuustestaaminen seurakunnassa olisi mahdollista sen mukaan, mitä neuvosto haluaa ennen päätöstään tehdä.
Nyt kirkolliskokouksessa on miettittävänä se, kumpi malli edellisistä olisi ensisijainen, kumpaa taas seurakunnan pitäisi erikseen anoa?
:) Miten olisi, jos seurakunta saisikin anoa suoraan jotakuta tiettyä kirkkoherraa?
- ehkä ei. Oman seurakunnan kappalaiset olisivat jäävejä kumminkin, varsinkin perheelliset ja laulutaitoiset :) ja miehet :)
Menneisyyden nuoret teologit, kirkkoherranvaaleja parantamassa olleet junamatkustajat eivät ole saaneet alun käsittämättömätöntä innostustaan edes kymmenien vuosien saatossa lakkaamaan, sillä molemmat toimimme nyt tahoillamme kirkkoherroina. Kannattaa katsoa, mitä suunnittelee - edes pilanpäiten. Sen kaiken voi edestänsä löytää.
Muistelen olleeni muun muassa sitä mieltä, että työyhteisön tulisi päästä pomonsa valintaan vaikuttamaan. Vallanjako-opit eivät olleet oikein käytännössä vielä minulle kirkastuneet. Varmaan suunnittelimme myös varsinaiset koko kansan stand up- esittelykierrokset hakijakandidaateille... koulutukset, psykologiset testit ja vaiheikkaan demokraattiset vaalit kuin presidentille ikään. Yhden asian tiesimme varmasti: muutoksen oli tultava, että saataisiin kohtuuvaivalla kunnollisia kirkkoherroja.
Tähän tyyliin lienevät aikain saatossa kirkkkoherrojen valinnasta ajatelleet muutkin seurakuntien pomojen kanssa tekemisiin joutuneet ihmiset. Nimittäin ehdotuksia huippuhankalien kirkkoherranvaalien muuttamiseksi on kirkossa vuosikymmenten mittaan sadellut paljon,osa aina kirkolliskokoukseen asti. Näihin asti turhaa on ollut vaivansa...
Mutta nyt.. istuva kirkolliskokous on kohtuulähellä muutoksen eteenpäin pukkaamista. Ehdotetaan järjestelmää, jossa seurakunnat voisivat valita itse joko suoran tai välillisen (kirkkoneuvoston suorittaman) vaalitavan johtajansa valinnassa.
MALLI 1:
Entinen suora kansanvaali =kaikkien seurakuntalaisten vaali hiukan yksinkertaistussa muodossa. Monia valituksia poikinut "mustan hevosen" 4. vaalisijakäytäntö jäisi pois. Tuomiokapituli asettaisi ehdolle kolme mielestään parasta ehdokasta, joista kansa sitten äänestäisi.
MALLI 2:
Välillinen vaali, kestoltaan edellistä lyhyempi vaali, kirkollisesti vaatimattomat 5-8 kuukautta kestävä. Kapituli antaisi vain lausunnot kaikkien hakijoiden kelpuudesta ja sopivuudesta, kaikkia kelpavia ja sopivia voisi äänestää. Vaali ei sitoisi hakijaa enää vain yhteen kirkkoherranviranhakuun kerrallaan. Henkilöhaastattelut ja johtajuustestaaminen seurakunnassa olisi mahdollista sen mukaan, mitä neuvosto haluaa ennen päätöstään tehdä.
Nyt kirkolliskokouksessa on miettittävänä se, kumpi malli edellisistä olisi ensisijainen, kumpaa taas seurakunnan pitäisi erikseen anoa?
:) Miten olisi, jos seurakunta saisikin anoa suoraan jotakuta tiettyä kirkkoherraa?
- ehkä ei. Oman seurakunnan kappalaiset olisivat jäävejä kumminkin, varsinkin perheelliset ja laulutaitoiset :) ja miehet :)
Menneisyyden nuoret teologit, kirkkoherranvaaleja parantamassa olleet junamatkustajat eivät ole saaneet alun käsittämättömätöntä innostustaan edes kymmenien vuosien saatossa lakkaamaan, sillä molemmat toimimme nyt tahoillamme kirkkoherroina. Kannattaa katsoa, mitä suunnittelee - edes pilanpäiten. Sen kaiken voi edestänsä löytää.
KUKA MAKSAA KIRKON VÄEN ELÄKKEEN?
Kaikkia ei tulevaisuuden ennustaminen huimaa.Tänään nähtiin kirkolliskokouksessa sellaisia ennuskäppyröitä, joissa yritettiin hahmottaaa kirkon eläkemaksujen määrään vuonna 2075. Jos olisi syntynyt vuonna 2000, niin olisiko silloin, 75-vuotiaana jo eläkkeellä?
Näin niitä eläkerahastoskenaarioita kumminkin laaditaan, tiukentuvan talouden tarpeisiin, tietenkin. Kirkon hallinnossa on laadittu vaihtoehtomallit kirkon palkkojen ja eläkkeitten kehittymisestä. Näköala ulottuu siis auringonlaskun aikojen taa asti. Todennäköisin vaihtoehto tulevaisuusskenaarioista on kuulemma se, että vuonna 2075 kirkon nykyisistä työntekijöistä on jäljellä puolet. - Epäilen, että ainakaan juuri vuonna 2000 syntyneet eivät pääsääntlsesti ole enää kirkolla töissä. Ehkä tuolla puolella tarkoitetaan sitä, että väkeä on määrällisesti puolet nykyisestä. Niin kai sitten virallisia toimintojakin.
Miltä kirkon töissä ison osaa ikänsä olleet oikeasti mahtavat vuonna 2075 näyttää? Ehkä he ovat ikiharmaina pantapanttereina omissa vanhusreservaateissaan, joissa voivat halukkaat käydä heitä historian nähtävyyksinä katsomassa. Ehkä ylipäätään vanhat hoitavat silloin toinen toisiaan. Tai ehkä vanhuutta ei enää ole: on vain eri mittaan venytettyä aktiviteettia, senioiriluokan nuorta aikuisuutta? Onko monen kansanosan toisistaan eriytynyttä vanhuutta: luksusta ja kituutusta; toisten kanssa jaettua tai yksinäistä? Maailma voi todella muuttua. Kehon varaosapalvelut voivat parantua tai joku maan jyrähdys viedä kaverit mennessään.
Eläkkeen maksajat hupenevat käppyröiden mukaan koko Suomesta lähivuosikymmenten saatossa aika vähiin. Kirkonkin virat vähenevät siis, mikä oli pääteltävissä. Palkat kuulemma kuitenkin nousevat, joten ei hätää: eläke- ja palkkakustannusten suhde ei muutu 65 vuodessa mahdottomaksi, vaan nousee nykyisestä noin 30 %:sta "vain noin 43%:in". Olisikohan niin, että näissä eläkerahastolaskelmissa olisi joitakin epävarmuustekijöitä?
Näin niitä eläkerahastoskenaarioita kumminkin laaditaan, tiukentuvan talouden tarpeisiin, tietenkin. Kirkon hallinnossa on laadittu vaihtoehtomallit kirkon palkkojen ja eläkkeitten kehittymisestä. Näköala ulottuu siis auringonlaskun aikojen taa asti. Todennäköisin vaihtoehto tulevaisuusskenaarioista on kuulemma se, että vuonna 2075 kirkon nykyisistä työntekijöistä on jäljellä puolet. - Epäilen, että ainakaan juuri vuonna 2000 syntyneet eivät pääsääntlsesti ole enää kirkolla töissä. Ehkä tuolla puolella tarkoitetaan sitä, että väkeä on määrällisesti puolet nykyisestä. Niin kai sitten virallisia toimintojakin.
Miltä kirkon töissä ison osaa ikänsä olleet oikeasti mahtavat vuonna 2075 näyttää? Ehkä he ovat ikiharmaina pantapanttereina omissa vanhusreservaateissaan, joissa voivat halukkaat käydä heitä historian nähtävyyksinä katsomassa. Ehkä ylipäätään vanhat hoitavat silloin toinen toisiaan. Tai ehkä vanhuutta ei enää ole: on vain eri mittaan venytettyä aktiviteettia, senioiriluokan nuorta aikuisuutta? Onko monen kansanosan toisistaan eriytynyttä vanhuutta: luksusta ja kituutusta; toisten kanssa jaettua tai yksinäistä? Maailma voi todella muuttua. Kehon varaosapalvelut voivat parantua tai joku maan jyrähdys viedä kaverit mennessään.
Eläkkeen maksajat hupenevat käppyröiden mukaan koko Suomesta lähivuosikymmenten saatossa aika vähiin. Kirkonkin virat vähenevät siis, mikä oli pääteltävissä. Palkat kuulemma kuitenkin nousevat, joten ei hätää: eläke- ja palkkakustannusten suhde ei muutu 65 vuodessa mahdottomaksi, vaan nousee nykyisestä noin 30 %:sta "vain noin 43%:in". Olisikohan niin, että näissä eläkerahastolaskelmissa olisi joitakin epävarmuustekijöitä?
tiistai, 9. marraskuuta 2010
KIRKOSTA EROAMISEN MUKANA MENEVÄT RAHAT
Kirkon talouden ennustaminen tuleville vuosille mietityttää. Talous näyttää päälinjoiltaan vakaalta, mutta viivemiinoja on odottamassa ja vaanimassa.
Eläkkeiden maksuihin menee kirkon vuosittaisista tuloista 3/4. Se on paljon rahaa se. Kirkon työntekijöitten eläkerahastorahoja hoidetaan Luojan kiitos hyvin, ne kasvavat korkoa enemmän kuin esimerkiksi valtion vastaavat rahat. Kirkon eläkerahasto herättiin perustamaan vain sen verran myöhään, että kertymät eivät ole huisit. Nyt näyttääkin siltä, että jo vuonna 2012 on tulossa työeläkemaksun nosto noin prosentin kymmenyksellä. Maksajia ovat kirkon työnantajat ja sen työntekijät palkkakuluissaan. Vanhuuseläkkeet ovat kirkon eläkemenoista yli 80%, työkyvyttömyyseläkkeet onneksi vain 8%. Kaikki eläkkeet ovat kirkolle maksuja, jotka on joka tapauksessa maksettava. Se mitä näistä jää, jää toimintaan.
Mitä kirkosta eroaminen kirkon kokonaistaloudessa merkitsee? Vuosi 2009 oli kasvuvuosien jälkeen käännevuosi, minkä jälkeen veroja on saatu vähemmän kuin edellisenä vuonna. Vuosien 2003-2011 aikana kirkosta eroajien määräksi voi näillä näkymin tulla 250 000 ihmistä, jos kuluvan vuoden eroamispiikki otetaan huomioon. Jos eroaminen jatkuu muutoin suunnilleen samaa rataa, vähentyneiden veronmaksajien vaikutus kirkon talouteen on ajan myötä kasautuva. Joka vuosi jää saamatta aina enemmän ja enemmän veroja entiseen verrattuna. Muutamassa vuoden kuluessa kirkon ja sen seurakuntien menoja on oikeasti vähennettävä samalla kun kaikki elämässä kallistuu, kai ne kirkon palkatkin ainakin vähän nousevat.
Ja tältä se siis näyttää: Vuosien 2003-2011 aikana jää suuruusluokkaa 180 MILJOONAA euroa saamatta verrattuna siihen, että kirkkoon kuuluvien määrä pysyisi samana. Laskennallisesti tämä merkitsisi virkojen palkkamenoilla mitattuna TUHANNEN VIRAN (á n. 50 000 euroa/ vuosi)viranvähentämistarvetta vuoden 2013 aikana. Ja siihen mennessä on joka vuosi jo syntynyt oma vuosi vuodelta kasvanut vähentämisen tarpeensa. Kirkollisveron maksamisella on todellakin väliä, jos halutaan pitää työntekijöitä.
Kirkko ei voi ryhtyä pelkäksi eläkkeidenmaksufirmaksi. Sen on myös toimittava. Toiminta maksaa, eletyllä elämällä ja erityisesti työllä on aina hintansa. Syntymisellä ja kuolemisella, ruumiimme ravinnolla ja hengen tilaisuuksilla toimia on niilläkin maan päällä hintansa. Ei ole yhdentekevää, maksammeko vaatimattomatkin kymmenyksemme vai emme.
Eläkkeiden maksuihin menee kirkon vuosittaisista tuloista 3/4. Se on paljon rahaa se. Kirkon työntekijöitten eläkerahastorahoja hoidetaan Luojan kiitos hyvin, ne kasvavat korkoa enemmän kuin esimerkiksi valtion vastaavat rahat. Kirkon eläkerahasto herättiin perustamaan vain sen verran myöhään, että kertymät eivät ole huisit. Nyt näyttääkin siltä, että jo vuonna 2012 on tulossa työeläkemaksun nosto noin prosentin kymmenyksellä. Maksajia ovat kirkon työnantajat ja sen työntekijät palkkakuluissaan. Vanhuuseläkkeet ovat kirkon eläkemenoista yli 80%, työkyvyttömyyseläkkeet onneksi vain 8%. Kaikki eläkkeet ovat kirkolle maksuja, jotka on joka tapauksessa maksettava. Se mitä näistä jää, jää toimintaan.
Mitä kirkosta eroaminen kirkon kokonaistaloudessa merkitsee? Vuosi 2009 oli kasvuvuosien jälkeen käännevuosi, minkä jälkeen veroja on saatu vähemmän kuin edellisenä vuonna. Vuosien 2003-2011 aikana kirkosta eroajien määräksi voi näillä näkymin tulla 250 000 ihmistä, jos kuluvan vuoden eroamispiikki otetaan huomioon. Jos eroaminen jatkuu muutoin suunnilleen samaa rataa, vähentyneiden veronmaksajien vaikutus kirkon talouteen on ajan myötä kasautuva. Joka vuosi jää saamatta aina enemmän ja enemmän veroja entiseen verrattuna. Muutamassa vuoden kuluessa kirkon ja sen seurakuntien menoja on oikeasti vähennettävä samalla kun kaikki elämässä kallistuu, kai ne kirkon palkatkin ainakin vähän nousevat.
Ja tältä se siis näyttää: Vuosien 2003-2011 aikana jää suuruusluokkaa 180 MILJOONAA euroa saamatta verrattuna siihen, että kirkkoon kuuluvien määrä pysyisi samana. Laskennallisesti tämä merkitsisi virkojen palkkamenoilla mitattuna TUHANNEN VIRAN (á n. 50 000 euroa/ vuosi)viranvähentämistarvetta vuoden 2013 aikana. Ja siihen mennessä on joka vuosi jo syntynyt oma vuosi vuodelta kasvanut vähentämisen tarpeensa. Kirkollisveron maksamisella on todellakin väliä, jos halutaan pitää työntekijöitä.
Kirkko ei voi ryhtyä pelkäksi eläkkeidenmaksufirmaksi. Sen on myös toimittava. Toiminta maksaa, eletyllä elämällä ja erityisesti työllä on aina hintansa. Syntymisellä ja kuolemisella, ruumiimme ravinnolla ja hengen tilaisuuksilla toimia on niilläkin maan päällä hintansa. Ei ole yhdentekevää, maksammeko vaatimattomatkin kymmenyksemme vai emme.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
