KUMMEISTA PULAA?

Perusasiat kummeudesta tunnetaan: Suomen evankelis-luterilaiseen kirkossa kastettavalla pitää olla kaksi kummia. Kummien määrällä ei ole ylärajaa. Kaikkien kummien on kuuluttava lapsikasteen hyväksyvään kristilliseen kirkkoon. Kummiksi pääsee, kun rippikoulu on käyty.

Kun vanhemmat miettivät lapselleen kummia, siihen ei ehdoteta ihan ketä tahansa. Kummeutta pidetään Suomessa vieläkin yleisesti kunniatehtävänä. Kummeudesta voidaan käytännössä kieltäytyä, jos tehtävä koetaan itselleen jostain syystä liialliseksi.

Kirkolliskokoukselle on tehty kaksikin aloitetta siitä, että yksikin kummi kastettavalle riittäisi. Perustelut ovat samansuntaiset: Kummien löytyminen on joskus kovin työlästä. Uhkana on jopa, että lapsi jäisi ilman kummia kastamatta. Monessa protestanttisessa sisarkirkossa yksi kummi riittää.

Kummien löytymisen hankaluus on vielä poikkeus, mutta yleistyvä sellainen. Kaupungeissa asuvista nuorista vanhemmista monien tuttavapiirissä on paljon kirkossa eronneita. Kaikki kastettavat eivät elä sellaisessa sosiaalisessa ympäristössä, jossa on tuttuja ja turvallisia, kirkkoon kuuluvia ihmisiä. Sukulaisia ei välttämättä ole. Varsinkin nuoren ja aikuisen kasteessa sopivina pidettyjä kummeja ei näy elävän joka torpassa. Itse olen etsiskellyt tänä keväänä kummia maahanmuuttajaperheeseen. Pääkaupunkiseudulla sopivia kummeja lapselle on etsintäkuulutettu jumalanpalveluksen saarnastuolista.

Lapselleen kummia valitsevat vanhemmat eivät aina tiedä, kuuluvatko kummikandidaatit kirkkoon. Kristillisen kasvattajan manttelia on sovitettu muuten vaan mukaville tyypeille. Omassa papin työssäni muutama vuosi sitten olikin jonkinlainen buumivaihe, jolloin useat vanhemmat kysyivät sitä, eikö kirkkoon kuulumaton todellakaan kelpaa kummiksi. Nyt taidetaan jo tietää hiukan paremmin. Kirkkolaki on tässä selkeä: ei käy, kummin pitää olla saanut opetusta siitä, mitä kristillisyys on ja mitä kaste tarkoittaa.

Kristillisen kasvattajan manttelia on siis soviteltu muuten vaan mukaville tyypeille. Jotakuta on mietityttänyt sekin, että "tosiuskovaisina " pidetyt mutta vain aikuiskasteen hyväksyvät vapaakirkolliset kristitytkään eivät käy Suomen luterilaisessa kirkossa lapsen kummeiksi. No, lohdutukseksi kaikille lastensa parasta ajatteleville vanhemmille lie kelvannut se, että vanhemmat voivat hankkia ja pitää lapsellaan niin monta hyvää tukiaikuista kuin haluavat eikä kirkolla ole mitään syytä estää heitä olmasta saapuvilla myös kastetilaisuudessa, jos he niin haluavat.

Mielenkiintoinen ilmiö on ovat kummeuteen littyneet moraalisesti tuomittaviksi mielletyt kiertoyritykset: Vanhemmat ovat ilmoittaneet kummeiksi kirkkoon kuulumattomia, kummiksi pyydettäessä aikuiset ihmiset eivät ole uskaltaneet tai kehdanneet kertoa, etteivät kuulu kirkkoon; kummit liittyvät kirkkoon vain hetkeksi jne. Useimmat vanhemmat ymmärtävät kummia valitessaan, että sellaista tukea lapsen tukemiseen helposti saa, mitä tilaa.

Kummiuden merkitys ei tunnu olevan häviämässä. Päinvastoin: kummeiksi haluavia aikuisia käy aikuisrippikoulussa enemmän kuin kristillistä vihkimistä suunnittelevia. Kummeja pyydetään ja valitaan kastettaville useimmiten enemmän kuin kaksi. Kirkkoherroille osoitetut kummien lisäämispyynnöt (esim. alkuperäisen kummin kuollessa) ovat tulleet mahdollisiksi ja lisääntyneet.

Toivottavasti Suomessa ei jää yhtään lasta kastamatta kummin puutteen takia. Siksi toivon myötätuulta alotteiden etenemisessä. Kummeuden perusteet ja tehtävät kastetun puolesta rukoilevana ihmisenä on syytä säilyttää.