ERITYINEN OPPIJA

Kädet pyörivät eteen ja taakse.

"Minä uskon Jumalaan..." Pojan käsi nousee alttarikaaren takana ja etusormi sojottaa
suoraan kohti kirkon holvikaaren korkeuksia.

"Istuu Isän oikealla puolella..." Sama käsi näyttää oikealle, työntää avokämmentä lattian suuntaan.

"Isän ja Pojan ja pyhän Hengen nimeen..." Käsi tekee ristinmerkin otsasta mahaan saakka.

Seison alttarilla pitämässä konfirmaatioharjoitusta viidelle nuorelle miehenalulle. Heillä on jonkintasoinen asperger-diagnoosi. Siksi heille voidaan pitää omaa pienryhmärippikoulua.
Yksi heistä opettelee tässä uskontunnustusta niin havainnollisesti itseään komentaen, että suntiotakin askarruttaa: "Ei kai hänen tule konfirmaatiossa vahingossa tehtyä natsitervehdystä..." Minua hymyilyttää: " Enpä usko".

Rippikoulutunnit ovat olleet kysymysten ja ajatuksenjuoksun räiskettä. Opettajan uskontojen ja kirkkohistorian taidot on testattu. Uskon perusoletukset on puntaroitu pappia kysymyksin pommittamalla: "Entä jos Jumala on onkin tyranni? Pelaa mailmalla SIMSiä tai Civilizationia?" "Riittääkö pappien - entä Jumalan huumorintaju, kun Duudsonit telovat itseään?" Ruumis on Hengen temppeli kai kolhiintuneenakin?

Erityiset oppijamme tarvitsevat omanlaisensa tilan ja ajan oppia myös rippikoulussa. Sisällölliseen pohtimiseen ja oppimiseen tarvitaan riittävän pieniä ja opetustavoiltaan toimivia ryhmiä. Riittävä määrä avustajia. Tarpeeksi tietoa ja sovelluksia siitä, miten itse kukin parhaiten oppii. Näin myös silloin, kun oppimiseltaan erityinen nuori käy rippikoulunsa paikallisseurakunnan niin sanotussa tavallisessa rippikoulussa.

Samaan aikaan, kun henkilökohtaisten kouluavustajien määrä on lisääntynyt kouluissa, kuinkahan paikallisseurakunnat ovat osanneet toimia erilaisten oppijoittensa suhteen?
Suomessa ei ole enää pariin vuosikymmeneen valmistunut uusia opetusmateriaaleja suurelle joukolle rippikoulujen erityisistä oppijoista, esimerkiksi kehitysvammaisille. Syytä varmaan olisi. Erilaisten oppijoitten integraatiota seurakuntien rippikouluihin ja toimintaan nimittäin pukkaa, monesta hyvästä syystä.

Nämä asperger-rippikoulun pojat kyllä tässä pärjäävät; ihmettelevät, puhuvat välillä yhteen ääneen ja oppivat, epäilevät ja oppivat. Sanotaan, että elämä opettaa. Se, miten ja mitä se opettaa, on myös kasvattajien välittämisen, arvostamisen ja osaamisen asia.